Päivä, jolloin elämäni muuttui
Aivan tavallinen kouluratsastusvalmennus, vuoden ensimmäisenä päivänä 2021. Vielä toisen suunnan laukat ja loppuverkka tekemättä. Se tuiki tavallinen laukkaympyrä. Se ei koskaan tullut valmiiksi. Askel oli letkeä ja suuntasi eteenpäin, hevonen oli pehmeä. Se oli viimeisen yhteisen ratsastushetkemme askel. Seuraavan sekunnin aikana elämäni oli muuttunut.
Makasin maassa selälläni, hevonen päälleni kaatuneena. Eihän se tietenkään heti ylös päältäni päässyt, olinhan satulan kanssa estämässä sen liikettä. Mutta se voima ja vauhti, minkä hevonen saa käyttöönsä tilanteen vaatiessa. Jotain aivan käsittämätöntä. Onnekseni jäin maahan ja hevonen laukkasi pois.
Onnea olivat ne kaikki tallin ihmiset, jotka paikalla olivat. Olen heille aina kiitollinen heidän loistavasta toiminnasta. En menettänyt tajuntaani tapahtuman aikana. Valmentajani seisoi onnekseni aivan vieressä ja oli nopeasti soittamassa ambulanssia. Pystyin luettelemaan mieheni puhelinnumeron. Maassa maatessani muistin ohjeen ”Silmät on pidettävä auki”. Ajattelin; ”Kunhan ambulanssi tulee, kaikki selviää kyllä. Selkään sattuu, jalat meni, mutta tunnen ne kyllä. Tää pisto on varmaan se tunne, kun kerrotaan kylkiluun murtuneen.”
Ambulanssi oli paikalla vartissa. Työvuorossa oli tuttuni Anna-ambulanssi työparinsa Jesse-ambulanssin kanssa. ”Ihanaa, se on Anna!” Tuntui turvalliselta. Selän ja jalkojen tilanne oli itselleni jo jossain määrin pääteltynä. Kyljen tilanne valkeni paareille käännettäessä. Se Kipu. ”Hengitä. Hengitä.” Mutta mistä kaikki tallikaverit yhtäkkiä tulivat paareja kantamaan? En mielestäni nähnyt tai kuullut heitä.
Mietin asiaa myöhemmin, miksi en heitä nähnyt tai kuullut, olikohan mulle sittenkin käynyt vähän pahemmin? Olen aina kuunnellut ensiavun ohjeita: Jos kolaripaikalla on kaksi potilasta, joista toinen huutaa ja toinen on hiljaa. Se hiljainen potilas, on kiireellisempi. Niin..
Ambulanssikyyti Turkuun oli nopea. Matkalla kyytiin saatiin myös Finnhems -lääkäri. Sen jälkeen olostani tuli kivuttomampi, enkä enää muista päivästä muuta kuin pieniä pätkiä.
Sotuani kysyttiin jatkuvasti, sen muistan. Ihmettelivät TYKSin ensiavussa sitä, miten ratsastussaappaat saadaan pois jalasta. Kerroin niissä olevan vetoketju takana. Sen muistan. Myös pienen hetken TT-koneeseen menosta. Seuraava hetki oli leikkaussalin valmisteluissa, jossa ilmoitin, että kun tuon keuhkodreenin asennusta nyt suunnittelette, tehkää se vasta kun mut on nukutettu.
Seuraavat hatarat muistikuvat ovat teho-osastolta. Ajantajua ei ole. Selkä on operoitu, jalat eivät liiku, mutta tuntoa niissä on. Vasen kylki on tohjona. Viikonloppu meni teholla. Hyvien lääkkeiden ansiosta, näin varsin erikoisia elokuvia omien silmäluomieni takana. Juttelinkin niille näyttelijöille. Silmät avattuani, tunsin itseni varsin fiksuksi… Perhe soitteli huoneeseeni, halusin kuunnella, mutta en itse jaksanut paljon puhua. Käsissä oli useita kanyyleja, jaloissa pumppasivat erikoiset tossut ylläpitääkseen aineenvaihduntaa. Noora-hoitaja oli ihana, mulla ei ollut mitään hätää. Lääkärien kierrolla kuulin sanat: ”Ja täällä meillä on tämä monivammapotilas.” Muistan vastanneeni: ”Sehän kuulosti hyvältä.”
Niin. Sen letkeän laukka-askeleen, yläkautta heitetyn yhteisen voltin ja maassa makaamisen jälkeen, olin monivammapotilas. Lantiostani murtui kolme nikamaa, joista yhden murtuma painui selkäytimeen. Vasemman puolen kylkiluissa oli kolmetoista murtumaa, oikealla puolella kaksi. Lapaluun ja rintanikaman siipi olivat murtuneet. Silmä ja ohimo olivat sinertävät.
Maanantaina pääsin TYKS ORTOn osastolle. Neljä päivää olin todella väsynyt. Kroppa oli kovin kipeä. Käytännössä jaksoin itse vain maata. Selälläni.
Olen istuntatunteja pitäessäni monesti sanonut, että: ” Hevonen on ratsastajansa peili.” Niin. Tapahtumahetkellä en tiedä, mitä hevoseni olisi sillä voltilla tarkoittanut, en minä tehnyt takaperin volttia. Tekeekö elämäni sen sitten suuremmin, tämä oli vain sen kaiken alku?
Mitä tilanteessa sitten tapahtui? En tiedä. En varmaan saa koskaan tietää. Tilannetta se ei kuitenkaan enää muuta. Varmasti se oli jokin hevosen äkillinen kiputila. Mitään ulkoista tekijää ei kukaan keksi nähneensä. Eläinlääkärikäyntikään ei tuottanut tulosta. Tai varmasti olisikin, jos olisin miljonääri. Koskaan aikaisemmin, 6 vuoden aikana, en hevoseni selästä ollut pudonnut. Olisihan se mut saanut selästään helpommallakin, miksi se kaatoi itsensäkin?
Jälkiviisaus on helppoa. Olisin voinut tehdä elämässä kaiken toisin. Mutta tälle tielle en halua lähteä. Aina voin oppia uutta, mutta tapahtumien murehtiminen ei auta tai painaa entistäkin enemmän kentän pohjalle.
Matka on alussa.
