Ympyrän juoksua ja kehonhallintaa
Viikko siinä meni, ennen kuin jaksoin nousta istumaan. Kiitos moottoroidun sängyn, se auttoi aluksi lähemmäs istuma-asentoa. Ei tehnyt mieli edes yrittää ylösnousemista vatsalihasten kanssa, tekevät sen verran suurta työtä kylkilihasten kanssa ja kylkiluuthan olikin sitten vinksin vonksin. Tunne oli muutenkin outo, pitihän ensin opetella pitämään päätä itse pystyssä viikon makaamisen jälkeen. Huimauksen määrä oli melkoinen.
Sisu iski peliin heti, halusin kokeilla myös seisomista. Pitkä tie luvassa… Uusi kulkupelini tasoford. Mielestäni huvittava, sillä vetoautona kotoa löytyy iiiiiso keltainen Ford-pakettiauto. Kisapaikkojen viihdyttäjä. Tasoford ja kaksi avustajaa, jalat täysin holtittomat. ”Polvet lukkoon!” ”Ei polvet lukossa saa seistä.” ”Niin, mutta sä et pysy pystyssä nyt ilman sitä!”
Nilkoista oli hävinnyt liikesuunta ylöspäin, polvissa ei ollut tukea, jalat laahasivat perässä. Peroneuros-hermo pitäisi saada uudelleen toimimaan. Nilkkaa tukevat talvikengät auttoivat alkuun, jalat astuivat maahan varpaat edellä. Pari kertaa päivässä kävelytreeni ja toiseksi kaveriksi pyörätuoli. Aluksi sain istua isommassa tukevammassa pyörätuolissa telkkariaulassa. Karkasin sillä ajelulle! Hahah, eivät uskoneet, että sillä voisi ajella, mutta kyllä sieltä väleistä sai kädet ujutettua renkaille.
Yöt olivat pahimpia. Jaloissa nilkkoja taivuttavat painavat ufolastat, kropan voimattomuus asennon muuttamiseksi, kyljen kipu… Hoitajat muuttivat asentoani muutamien tuntien välein, tukien asennon isoilla tyynyillä. Kovimmat kipulääkkeet laittoivat juoksemaan unissa ympäri kyliä, eikä sitä pyörimistä saanut lopetettua. Happiviikset puskivat lisähappea. Herään unesta hengästyneenä…
Päivät kulkivat samalla kaavalla. Ihanat hoitajat pitivät tosi hyvää huolta hurjasta kiireestään huolimatta. Ihailen heitä! Ensimmäisen viikon aikana pesivät hiukseni ”vanhaan malliin” vuoraamalla sängyn jätesäkeillä ja kaatamalla kauhalla vettä päähäni. Se oli hauskaa muillekin kuin vain minulle. Sain hiuksiini letit muinakin päivinä. Viritimme jalkoihini sidetarvikkeista pitkät ohjat, joilla pystyin siirtelemään jalkojani ja jumppaamaan nilkkojani. Tällaiset ohjakset räätälöitiin myöhemmin myös yhdelle huonekaverille, joka siten pystyi ohjailemaan murtunutta jalkaansa.
Mutta olihan se hurjaa, miten elämä oli muuttunut. Ei pelkästään fyysiset vammat vaan myös se aavuttomuuden tunne. Kun olet tottunut hoitamaan omat asiasi, perheen asioita, hevosen asiat. Nyt et saa edes puhelinta pöydältä. Pöydältä joka vieressäsi. Et pysty nousemaan seisomaan. Et käydä vessassa ilman apua. Et liikuttamaan nilkkojasi..
Pääkoppa joutui tekemään töitä opetellakseen pyytämään apua. Eihän se auttanut, että mulle hoettiin sen olevan tällä hetkellä enemmän kuin luvallista. Se oli jokaisella kerralla aivan yhtä on vaikeaa. Vaikka sehän on totta, ettei mitään voi tapahtua, ellei toinen tiedä ajatuksistasi mitään.
Leikkauksen jälkeen mulle oli heti sanottu -”Kyllä sä juokset vielä!” Se antoi tietysti uskoa ja intoa jalkojen treenaamiseen. Mutta meni siinä melkein viikko, kunnes sisäistin asian. En mä ole halvaantunut! Tää vaatii vaan treeniä! Ja tän kaiken mä käännän itselleni eduksi! Mä pystyn tämän jälkeen antamaan asiakkailleni paljon enemmän. Paljon enemmän kuin oppikirjat pystyvät opettamaan!
Vaikken ollutkaan halvaantunut, kyllä mä silti sain kokea, miltä tiedottomien jalkojen tyhjänpäiväinen käskyttäminen tuntuu. Se tunne, tai siis tunnottomuus, kun sä yrität ja yrität, mutta mitään ei tapahdu. Mun jalathan tulis palautumaan jollekin tasolle, mutta entä heidän tunteet, joille ei lupauksia ole annettu…? Ei riitä sanat…
Aikaisemmista opeista tulisi olemaan mulle ihan huikea apu! Spiraalistabilaatio perustuu kävelyyn, Centered Ridingin kehonhallintaan, faskiamanipulaatio liikkumisen ja hyvinvoinnin tukemiseen. Oheistreenien ja fyysisen työn tuomia etuja unohtamatta. Koska hermoston toimintaa ei voisi nopeuttaa, perustuu treenit lihastoiminnan toipumiseen. Ensimmäinen työ kävelyn kanssa oli miettiä jalan liikuttaminen kävelyn aikana. Huomio kiinnittyisi keskivartalon ja lantion työskentelyyn, jalan alemmat osathan olivat poissa pelistä enemmän ja vähemmän.
Haastan sut miettimään!
Miltä sun kropassa tuntuu, kun liikutat jalkojasi kävellessä?
Kokeile, miten saat jalat liikkumaan, jos:
- polvissa ei ole tukea vaan joudut laittamaan ne taakse lukkoon aina laskiessasi jalan maahan
- Nilkat ovat löysät, anna niiden olla täysin rennot.
Miten ylävartalo lähtee liikkeeseen mukaan?
Onnekseni valmiina olivat tiedot kehon painopisteen ja pituuden merkityksestä.
Eivät ne kaikki päivät helppoja muutenkaan olleet. Kropan oli alkanut vallata aika-ajoin täysin uudenlainen väsymystila. Tila, jossa koko kroppa on väsynyt, mutta se ei ole tavallista väsymistä, ei väsymistä treeneistä tai tekemisestä… Pää haluaisi tehdä ja olla pirteä, mutta kropasta ei vaan irtoa mitään. Sairaalassa sen pystyi kuittaamaan vielä nukkumalla ja olemalla omissa oloissa. Puhelimessa puhuminen tai viesteihin vastaaminen ei niinä päivinä ole järkevää, enhän kuitenkaan halua pahoittaa kenenkään mieltä olemalla todella huumorintajuton. Niinä päivinä usko itseensä horjuu aika tavalla. Tähän väsymykseen ei auta litra kahvia tai pussillinen karkkia. Nyt myöhemmin olen tämän väsymyksen yhdistänyt hermoston korjaantumiseen. Jotain kropassa tapahtuu.
Näistä 11 päivästä TYKSissä jäivät mieleeni tietysti kivun ja avuttomuuden lisäksi ne ihanat hoitajat, jotka auttoivat mut jokaisena päivänä alkuun erilaisen elämäni kanssa. Arvostakaa heidän työtään! Pyytäkää apua kun sitä haluatte! Mulla sen opettelu on edelleen kesken.
Matka jatkuisi kohti Tamperetta. Edessä kuntoutusjakso ennen kotiinpääsyä. Kuinka pitkään, siitä ei ole tietoa…
